skkklogo2.png
skk007_meiju_03_FB_2048.jpg

MEIJU, 33
Metallityöntekijä

Tammikuussa 2009 maailmani järkkyi. Olin nuori ja huoleton, ja elin rakastamani miehen kanssa. Menimme naimisiin lokakuussa 2008 ja joulukuussa saimme tietää että olen raskaana. Tätä oli odotettu. Tammikuussa mieheni kuoli.

 

Hajosin. Rehellisesti sanottuna olisin halunnut kuolla hänen kanssaan. Tällä hetkellä ajatus tuntuu hullulta, mutta näin ajattelin silloin. Menin surusta sekaisin. Elämämme ei ollut mutkatonta, mutta meillä oli selkeä tulevaisuuden kuva ja yhtäkkiä olinkin yksin ja hukassa. En voinut kuitenkaan luovuttaa, koska odotin meidän lasta. Lapsemme oli silloin kaikkeni. Robotinomaisesti hoidin mitä minun kuului hoitaa ja yritin keskittyä raskauteen ja lapseemme. Sen aikaista minua kuvailisin eläväksi kuolleeksi. En osannut iloita raskaudestakaan vaikka se olikin suurin toiveemme. Neuvolasta on jäänyt mieleen kun tyttären syntymän jälkeisellä käynnillä työntekijä huomautti, kuinka oli hienoa nähdä minun vihdoinkin hymyilevän. Aina sanoin, että kaikki on hyvin ja sitä rataa, mutta pääni sisällä ei todellakaan ollut kaikki hyvin.

 

Hyvin pian mieheni kuoleman jälkeen kävin psykiatrian polilla juttelemassa. En kylläkään muista miten sinne hakeuduin, mutta oletan, että äitini ohjasi minut sinne. Valitettavasti se kuitenkin loppui lyhyeen, sillä päätin, etten tarvitse heitä. Syy tähän oli se, että he ehdottivat minulle jotain lääkitystä helpottamaan oloani. Suutuin tästä, koska jostain syystä olen omalla kohdallani vaan niin lääkevastainen. Tämä ei siis tarkoita sitä, että paheksuisin muiden tarvetta lääkkeille. Olen itsekin todistanut kuinka oikean lääkityksen löytäminen on nostanut ihmisen jaloilleen syvästäkin suosta. Ja ymmärrän kyllä nyt, että he yrittivät polilla vain auttaa, mutta sillä hetkellä en osannut ajatella selkeästi. Olisi ollut järkevää jatkaa käyntejä, jotta olisin osannut käsitellä tapahtumia paremmin.

 

Raskausaikani taisin olla pääosin äitini luona. En halunnut olla yksin. Eikä tarvinnutkaan. Se koko aika on hyvin sumun peitossa. Tyttären syntymän jälkeen sumu alkoi hälvetä. Kotiuduimme kaksin. Uusi elämä alkoi. Hän todellakin oli minun pelastava enkeli. Myöhemmin äitini kertoikin että oli aiemmin pelännyt että tekisin jotain itselleni, mutta ei enää tässä kohtaa nähnyt sitä vaaraa. Elämä jatkui.

skk007_meiju_01_IG_1080x1080.jpg

Jossain kohtaa aloin kuitenkin saada paniikkikohtauksia. Ensimmäinen kohtaus tuli kotona. En ymmärtänyt mistä oli kyse. Olin yksin. Olo oli hirveä. Olin todella ahdistunut ja pelokas. Ensin ravasin pitkin kämppää hermostuneena ja päätin yrittää rauhoittua menemällä sänkyyn. Aloin hallitsemattomasti tärisemään. Vastaavaa tärinää kuin ihmisellä joka tärisee kylmyydestä. Se ilmeisesti johtui siitä, että lihakseni olivat pelkotilani vuoksi niin jännittyneet. Näin minä sen olen järkeillyt. Pelästyin, että minulla on jokin sairaskohtaus tulossa ja soitin äidilleni, minkä jälkeen jompikumpi meistä soitti ambulanssin. Olin paniikissa. Äitini saapui meille ensin ja tilani rauhoittui heti. Ambulanssi saapui myös ja he tulivatkin siihen tulokseen että olin saanut paniikkikohtauksen. Vieläkin vähän nolottaa ambulanssin kutsuminen, mutta en vain tiennyt mistä oli kyse.

 

Paniikki, tunne kuinka happi olisi loppumassa, hikoilu, hermostuneisuus, joskus jopa käsien tunnottomuus ja sellainen outo epätodellinen olo. Minun paniikkikohtaukseni ovat valtaosin liittyneet yksinoloon ja kuolemanpelkoon. Jos olen jäänyt liiaksi kiinni synkkiin ja ahdistaviin ajatuksiin, niin hyvin pian siitä on ollut seurauksena kohtaus. Ja yleensä niin että on ilta ja olen yksin kotona.

 

Kerran olen myös väenpaljouden vuoksi saanut kohtauksen. Olin ystäväni kanssa keikalla Virossa, permannolla, ja silloin se iski. Oli päästävä pois. Happi meinasi loppua ja tuntui siltä että pyörryn kohta. Siirryimme ulos, sain ottaa oman aikani ja rauhoituinkin suhteellisen nopeasti. Permannolle emme kyllä enää palanneet. Jäimme kuitenkin seuraamaan keikkaa kauempaa ja loppuilta sujui hyvin.

 

Joskus kassajonossakin on tullut hermostunut olo, hiki noussut pintaan ja pää alkanut lyödä tyhjää, jolloin sanat menee sekaisin eikä tiedä mihin suuntaan lähtisi.

 

Stressi, väsymys ja uupumus vain lisäävät kohtauksen mahdollisuutta. Kävin joskus lääkärille juttelemassa kohtauksista, koska muistan että minulle määrättiin jotain rauhoittavia kohtauksia varten, mutta niitäkään en ikinä syönyt.

 

Kerran romahdin kesken koulupäivän luokkatoverieni edessä. Kävin siis aikuiskoulutuksessa. Olin ollut pienessä kolarissa, jonka seurauksena niskani ja pääni olivat niin jännittyneen tuntuisia, etenkin takaraivossa oli sellainen ärsyttävä paine. Tästä ahdistuin, ja muutenkin elämässä oli stressiä siitä sun tästä ja aloin vaan itkeä ja oli päästävä pois. Muistan pohtineeni ihan ääneen, että mikä minua vaivaa. Onneksi vierellä oli ihmisiä, joihin luotin ja menimme ulos vetämään happea ja tilanne oli pian taas ohi. Tämän seurauksena kävin lääkärissä valittamassa niskaani ja puhuin myös kuinka saattaisin kaivata apua, ja haluaisin päästä juttelemaan kaikesta mikä mieltä painaa. Minulle kirjoitettiin mielialalääkitys, kokeilisin sen ensin ja sitten katsottaisiin jatkoa. Minä jopa hain lääkkeet, mutta jätin syömättä ja taas suuttumus ja pettymys nousi enkä pyytänyt vuosiin apua. En pitänyt ajatuksesta että ensimmäisenä pitäisi turvautua lääkkeisiin, mutta en myöskään jäänyt vaatimaan muuta apua.

skk007_meiju_02_IG_1080x1080.jpg

Kodin löytäminen oli minulle vaikeaa. Tyttäreni ollessa 7-vuotias olimme asuneet jo seitsemässä eri asunnossa. Onneksi nelisen vuotta sitten löysimme talon, jossa asumme nytkin. Aloimme asettua paikoilleen ja muutenkin löytämään balanssia elämään, vihdoin ja viimein. Koko ajan olemme menneet ja päässeet eteenpäin elämässä, pikkuhiljaa, enkä mielestäni ikinä ole jäänyt sängyn pohjalle toimettomaksi. Lukuunottamatta raskausaikaani. Olen nähnyt tilanteeni niin, että minulla ei ole varaa jäädä synkkyyteen. On vaan pakko jatkaa.

 

Voimavarani ovat ihmiset ympärilläni. Tyttäreni. Ystäväni. Rakkaani. Perheeni. He kenen edessä voin ehdoitta olla minä. Ihmiset jotka olen päästänyt kuoreni läpi ja tuntevat minut. Heihin olen aina saanut turvautua. Ja heidän avullaan olen jaksanut. Olen onnekas että he kuuluvat elämääni. Oli tilanne mikä hyvänsä niin tiedän etten ole yksin. Eikä tämä ole vain yksisuuntainen tie. Yhtä lailla minä olen saanut olla heidän tukenaan, oli asia mikä hyvänsä.

 

Vuosien mittaan sitä on oivaltanut asioita. Muistan hyvin yhden ahaa-elämyksen, kun läheiseni huomautti minulle negatiivisuudestani. Hän sanoi suoraan, ettei kanssani ollut mukava edes keskustella, kun olin niin negatiivinen. Huusin herkästi. Olin heikkohermoinen ja kylmä. Olin suorastaan myrkyllinen. Aluksi otin nokkiini, mutta sulattelin aikani asiaa ja tajusin taas jotain itsestäni. En halunnut olla sellainen ja täyskäännös tapahtuikin.

 

Pari, kolme vuotta sitten romahdin viimeksi. Elämässä oli meneillään kaikenlaista ja stressitasoni oli korkealla. Olin yksin kotona ja istuin talomme rappusilla miettien josko vain saisin luovuttaa. Tyttäreni edessä en suostu romahtamaan. Kaikki tapahtuu aina yksin ollessa. Vajosin itsesyytöksiin ja ruoskin itseäni virheistäni ja kaikesta pahasta mitä elämässäni oli tapahtunut. Kyseenalaistin itseni äitinä. Mietin niinkin pitkälle, että ehkä tyttärelläni olisi parempi tulevaisuus jonkun muun kanssa. Olin vaan niin väsynyt kaikkeen enkä nähnyt järkeä missään.

 

Romahdukseni ovat ohimeneviä. Tiedostan tämän ja se taas auttaa minua. Olen aina soittanut tai mennyt siskoni tai ystäväni luo. En jää yksin ajatuksieni kanssa. Paniikkikohtauksia tulee edelleen, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa ja jopa väistämään niitä. Heti kun huomaan kohtauksen tekevän tuloaan, yritän suunnata ajatukseni johonkin ihan muuhun. Paniikkikohtaus pahenee mitä enemmän sitä miettii ja alkaa pelkäämään sitä. Se on hirvittävä noidankehä. Viimeksi meidän koira tuli luokseni. Kiinnitin kaiken huomioni häneen, rapsutin ja halailin häntä. Se toi turvaa ja rauhoitti minua ja tilanne meni ohi.

 

Läheiseni ehdottivat useasti, että minun kannattaisi yrittää vielä jutella ammattilaisen kanssa. Viime vuonna päätinkin käydä mielenterveystyöntekijän luona, koska elämässäni oli stressaava vaihe. Otin muutaman käynnin ja keskustelut olivat hyviä. En kuitenkaan nähnyt tarvetta jatkolle. Koin oloni hyväksi ja varmaksi, mistä itsekin vähän yllätyin. Huomasin olevani vahvoilla ja sinut itseni kanssa. En poissulje sitä mahdollisuutta, että vielä joskus kävisinkin uudelleen juttelemassa asioistani. Jos koen sen tarpeelliseksi, niin minulla ei enää ole siinä liian isoa kynnystä ylitettäväksi.

 

En ole ikinä saanut diagnoosia masennuksesta. Aiemmin en halunnut myöntääkään, että minulla olisi ongelmia. Nyt voin todeta, että olen vuosia ollut kyllä ihan kujalla pääni kanssa. Aina olen vaan ajatellut, että minun pitää olla vahva nainen. Äiti, joka kestää kaiken. Tämän olen halunnut ulospäin näyttää. Asioiden käsittelyä on pakoiltu ja tunteita sysätty taka-alalle. Heikkoina hetkinä olen kyllä ollut hyvin synkissä sielunmaisemissa. Toisten tukemana olen aina noussut. Vaikka paljon on tapahtunutkin, niin olen tyytyväinen elämääni. Eikä minunkaan polkuni pelkkää räpiköintiä ole ollut, paljosta olen iloinnut, nauttinut ja tuntenut onnea. Olen kolmenkympin jälkeen tullut paljon itsetietoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Olen löytänyt tietynlaisen mielenrauhan. En koe olevani masentunut tällä hetkellä.

 

On kyse masennuksesta tai mistä tahansa vastoinkäymisistä, niin ei saisi jäädä yksin asioiden kanssa. Itsekin olen vasta lähivuosina ymmärtänyt mielenterveysongelmien vakavuuden. Minäkin olen syyllistynyt ongelmien vähättelyyn. Masennus pitäisi aina ottaa vakavasti. Siinä ei ole mitään tiettyä kaavaa kuinka se käyttäytyy. Yleensä mielletään niin, että masentunut ihminen on alakuloinen ja harmaa tyyppi, mutta yllättävän paljon on niitä kenestä ei ikinä uskoisi, että heillä jokin voisi olla vinossa. Ihmismieli voi olla itsensä pahin vihollinen. Yksin siitä ei selviä. Ei minun näkökulmastani. Se on kamalaa ja pelottavaa, että joku voi niin pahoin, ettei näe muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Siinä kohtaa ihminen on vaan niin loppu, ei kykene näkemään mitään syytä jatkamiselle. Eikä siinä tarvita kuin se yksi pieni toivoton hetki ja voi päätyä lopulliseen ratkaisuun. En tiedä kuinka sitä voisi tarpeeksi painottaa, että apua on haettava. Sitä ei tarvitse hävetä.