Muutin pois kotoa Tampereelle opiskelemaan ja olin ekaa kertaa yksin jossain uudessa paikassa ilman mitään tukiverkkoa ja mua kauheasti pelotti saanko ollenkaan kavereita. Hyvin se siitä kuitenkin lähti vaikka välillä vähän itkeskelin yksinäisyyttä. Mulla oli kyllä kavereita, mut ei oikein sellaisia, joille olis voinut soitella ja kysyä haluisko ne nähdä. Mä huomasin sitten siinä syksyllä, että mun mielialat saattoi heitellä tosi paljon. Välillä kaikki oli oikein hyvin ja välillä taas olin ihan maassa. Masennuksen saattoi laukaista esimerkiksi sellainen jos tapailin jotain ihmistä ja se ei halunnutkaan mitään vakavampaa. Siitä mulla tuli tosi voimakkaasti sellaiset ajatukset, että mä oon ihan paska ihminen ja kukaan ei tykkää musta. 

 

Olisko ollut sitten lokakuussa, kun ensimmäistä kertaa viiltelinkin ja sitä jatkui jonkin aikaa, mut en mä silloin vielä halunnut apua hakee. Äidille mä kerroin mitä tuli tehtyä, mut en mä muille sanonut sanaakaan. Enkä mä oikein suostunut uskomaan, että on oikeasti joku hätänä, vaikka onhan siinä nyt selkeästi jotain vialla jos on niin huono olo, että pitää viillellä itseä. Mä ajattelin, että mut leimataan hulluksi jos mä haen apua. Mä uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin.

 

Sitten vuoden lopulla, kun mä olin joku pari kuukautta viillellytkin, niin mä suostuin äidin painostuksesta hakea apua. Diagnoosin sain alkuvuodesta 2018, mut se tuntui jotenkin kummalliselta, kun en mä ollut koko ajan masentunut. Mä nimittäin luulin, että masennus on sellaista, että sä makaat pelkästään sängyssä ja jatkuvasti on vaan paha olo. Mut eihän se niin ole. Välillä voi olla tosi hyväkin olo ja välillä sitten ei. Mulla kun on vielä masennuksen lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö ja tunteiden käsittely teini-ikäisen tasolla. Tunteet saattaa siis mennä aika laidasta laitaan.

 

​

Lääkäri sanoi mulle, että joka viides ihminen sairastaa masennusta jossain vaiheessa elämäänsä. Silti mä jotenkin ajattelin, että mut tuomitaan kun oon muista poikkeava ja mä häpesin tosi paljon masennusta. Mut ei siinä pitäisi olla mitään hävettävää ja sen oon vasta hiljalleen ymmärtänyt.

 

Lääkkeiden aloitus mua epäilytti aika paljon. Ajattelin, että jos ne vaikuttaa mun mielialaan, niin sittenhän mä en ole enää minä. Mua pelotti myös kauheasti kertoa mun sairaudesta kavereille, kun ajattelin, että jos ne näkee mut sitten ihan eri tavalla. Sitten kuitenkin aloin pikkuhiljaa kertoa niille; sopivissa tilanteissa ja yhdelle kaverille kerrallaan. Ne otti sen tosi hyvin ja se kyllä yllätti, kun olin odottanut, että mut tuomitaan jotenkin. Mun nykyiselle poikaystävällekin mä kerroin masennuksesta jo ennen kuin siitä tuli mun poikaystävä. Mä itseasiassa pyysin sitä yksien opiskelijabileiden jälkeen mun luo, kun mulla oli kauhea olo ja olin viiltänyt. Moni olis varmaan siinä vaiheessa ajatellut, ettei halua tällaista hullua nähdä ja juossut karkuun, mutta se tuli mun luo ja otti kainaloon ja lohdutti.

 

​

Mä kävin aluksi YTHS:n (ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) kautta sellaisella mielenterveyden sairaanhoitajalla. Siitä ei tuntunut olevan oikein apua, mutta sitten pääsin helmi-maaliskuussa psykologille ja se kertoi tällaisesta Kelan terapiatuesta, mikä kuulosti ihan hyvältä. Sitä piti hakea, mutta keväällä kaikki sujuikin paremmin ja jatkoin sitten pelkillä lääkkeillä. Mutta sitten kesällä alkoikin mennä tosi huonosti. Mä soitin äidille ja itkin kuinka haluan kuolla pois, enkä halua enää elää tätä elämää. Mun äiti vakuutteli puhelimessa kuinka musta kaikki välittää, mut mun pitää hakea nyt apua. Musta tuntui, että se olis vaan helpotus muille, kun mua ei enää olisi. Mut lopulta mä sitten kuitenkin soitin taksin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Siellä kysyttiin miksi mä tulin ja mä vastasin, että haluan kuolla.

 

Mä pääsin sitten onneksi sellaiselle kivalle mielenterveyspuolen sairaanhoitajalle, jonka kanssa juteltiin pidempään ja sekin oli sitä mieltä, että olisi hyvä hakea Kelan terapiatukea. Sitten kun sieltä lähdin, niin mä hain sitä tukea ja sainkin sen. Päätin antaa elämälle vielä mahdollisuuden. Syyskuun alussa mä sitten aloin käymään terapiassa kahdesti viikossa. Mä löysin vielä tosi hyvän terapeutin, mutta eihän se silti heti alkanut auttaa. Viime kesänä kuitenkin tajusin, että vuodessa olin edistynyt tosi paljon. Ymmärsin, että jotkut sellaiset asiat, joiden takia olisin aiemmin ollut ihan rikki, ei enää tuntuneet niin pahalta. 

 

​

Tällä hetkellä on ihan hyvä tilanne. Mä oon puolitoista vuotta käynyt terapiassa ja masennuslääkkeitä syönyt kohta kaksi vuotta. Eikä ne lääkkeet ole mua eri ihmiseksi muuttanut. Nykyään mä en koe olevani juurikaan masentunut. Oon oppinut jopa vähän arvostaa itseäni ja en enää kuvittele, että oon ihan turha ja merkityksetön. Joskus kyllä tulee jotain tilanteita, vaikka riitoja poikaystävän kanssa, joissa ajatukset menevät taas siihen kuinka huono ihminen olen. Mut sellaiset hetket on tosi harvinaisia nykyään. Kokonaisuudessaan asiat on nykyään paljon paremmin.

 

Vinkkinä jollekin masennukseen sairastuneelle voin sanoa, että älä pelkää hakea apua. Se voi tuntua hankalalta ja jopa siltä, ettei apua saa vaikka kuinka yrittäisi. Kannattaa kuitenkin olla sinnikäs ja jos itsellä ei riitä voimat, niin pyytää läheisiltä apua terapeutin tai muun hoitavan tahon etsinnässä. Mä suosittelen itse sitä Kelan tukemaa terapiaa, jos julkiselta taholta ei saa tarpeeksi intensiivistä hoitoa tai rahat eivät riitä yksityisellä käymiseen.