Voisi sanoa, että 2016 oli aika ankea vuosi elämässä. Koin ensimmäistä kertaa rakkaiden ihmisten kuolemia ja vielä kolme lyhyen ajan sisään. Siinä vaiheessa en tajunnut masentuneeni, enkä antanut itselleni aikaa surra näitä menetyksiä. Yritin sulkee sen vaan pois ja käytin kaiken aikani silloiseen päivätyöhön. Sitten jos oli vapaata, niin olin jossain viihteellä. Sellaista eskapismiä se oli. Alkoholia ja ajatukset pois kaikesta tapahtuneesta. Sitten alkoi olla vakavia uniongelmia, paniikkikohtauksia, yleistä ahdistuneisuutta. Siinä vaiheessa tajusin sitten mennä lääkäriin.

 

Lääkärissä alettiin analysoimaan asiaa ja se oli kaikki mulle ihan uutta. Aina oon kuitenkin ollut aika positiivinen ihminen ja kokenut jotenkin niin, että oon sen verran vahva luonteeltani ja pääkopalta, että enhän mä voi masentua. Se ottikin sitten aikansa hyväksyä tilanne. 

 

Sain alkuun ihan kamalan lääkityksen. Monet lääkkeethän voi aiheuttaa sivuoireita ja olo voi alkuun pahentua, mut niillä lääkkeillä olo ei tasaantunut missään vaiheessa vaan paheni koko ajan. Sitten kokeiltiin toista lääkettä. Sekään ei toiminut. Se oli sellainen hyvin kiistelty lääke, joka on monessa maassa kiellettykin. Sitten kokeiltiin lisää eri lääkkeitä ja lopulta löytyi sopiva lääkitys.

 

Vähän oli kuitenkin sellaista aaltoilevaa meininkiä. Meinasi nimittäin usko mennä siinä vaiheessa, kun alkoi pikkuhiljaa päästä näistä kuolemista yli, mutta sitten kummisetä kuoli ja mutsilla todettiin syöpä. Mutsi onneksi päihitti sen. 

 

Nyt alkaa sitten kondis olla itelläkin parempi. Oon löytänyt todella hyvän lääkärin, joka ei ole mikään mielenterveyden asiantuntija, mut se on eka, joka oikeasti kuuntelee. Oikean lääkärin löytäminen on todella tärkeää.

 

Oon käynyt psykiatrillakin, mut mun on hyvin vaikea avautua siellä. Mä oon sit toisaalta sitä kautta oppinut puhumaan äidilleni sellaisista vaikeammistakin asioista, joista ei ehkä muuten olis tullut puhuttua. Mulla on todella välittävät vanhemmat, jotka on aina pitänyt puolta ja kattonut perään. Meillä on hyvin läheiset välit perheessä. 

 

Joidenkin ystävienkin kanssa näistä tulee puhuttua. Mulla on paljon kavereita, mut se ydinporukka on vähän rajatumpi. Se vaatii aikansa, että luotan sataprosenttisesti johonkin ihmiseen. Toisaalta sitten on kavereita, jotka myös kärsii masennuksesta. Se on todella yleistä musa-alalla ja siitä usein vaietaan valtamediassa. Siksi siitä onkin hyvä keskustella ja antaa kasvot sille jos on mahdollista. Mulla ei oo oikeestaan alun jälkeen ollut mitään ongelmaa kertoa masennuksesta. En mä nyt sitä tuolla huutele ja mainosta, mut jos joku puhuu asiasta, niin en mä yhtään koe, että pitäis jotenkin vaieta siitä. Enemmän aiheesta pitäis yleisesti puhua.

 

Oon lukenutkin paljon masennuksesta ja muiden ihmisten kokemuksista. Kyllä siellä tuttuja piirteitä löytyy, mut jokainen ihminen on kuitenkin yksilö ja se pitäis lääkäreidenkin huomioida, kun lähdetään masennusta hoitamaan.

​
 

Kun on huono päivä, niin mä sulkeudun ihan omiin oloihin ja hyvä jos edes sängystä pääsen ylös. Ne on pahoja, synkkiä tiloja. Varsinkin silloin kun niitä paniikkikohtauksia tuli. Niissä tuntui jotenkin sellaiselta, että kaikki ympärillä sulaa pois. Näkö meni sumuiseksi ja äänet alkoi kuulostaa oudoilta. Niistä onkin jäänyt vähän sellainen pelko, että mitä jos niitä alkaa vielä tulla.

 

Mulla on meinannut välillä tulla paniikkikohtaus sellaisessa tilanteessa, jossa oon ollut loppuunmyydyllä keikalla, ja sitten sitä on siellä ihmismassan keskellä, eikä pääse pois. Viime kerrasta ei oo kovin pitkä aika. Silloin oltiin kaveriporukalla Berliinissä katsomassa yhden bändin keikkaa. Siellä meinasi tuli pienimuotoinen paniikkikohtaus, mut mun ystävät tiesi asiasta ja myös sen, että silloin auttaa todella paljon, kun vaan juttelee jotain mukavia sille, jolle kohtaus on tulossa. Ei siitä varsinaista paniikkikohtausta sitten tullut.

 

Omalle keikalle lähtiessä ei oo ollut ikinä mitään ongelmia. Sellaista positiivista jännitystä vaan. Mut sitten keikan jälkeen voi olla vaikeaa, kun on vielä adrenaliinia päällä ja on antanut kaikkensa ja on tosi väsynyt. Uni onkin mulla se kaikkein tärkein. Unettomuus oli joskus ihan järkyttävää. Saattoi mennä kaksi päivää samoilla silmillä vaikka kävi päivätöissä. Aivan zombina, kun ei vaan pystynyt nukkumaan.

 

Nyt mulla on mennyt ehdottomasti parempaan päin koko ajan. Lääkitystä on vähän karsittukin. Mulla on sellaiset unilääkkeet, jotka myös auttavat mielialaa pysymään rauhallisempana. Oon ihan varma, että jonain päivänä en tarvii mitään lääkkeitä. Pahin on jo takana. Painotan kuitenkin sitä, että masennuksen voittaminen ei ole mikään pikajuoksu ja kyllä välillä vieläkin tulee huonoja päiviä, jolloin ei kiinnosta yhtään mikään. Sitten voi olla ihan hyvä levätä, mutta sinne sänkyyn ei saa jäädä. Seuraavana päivänä on pakko nousta tekemään jotain. Voi vaikka lähteä kuntosalille tai vaan kävelylle. Itse puran ajatuksiani silloin paperille ja mahdollisesti myöhemmin muodostan niistä sanoituksia. Intohimo jotain asiaa kohtaan parantaa oloa. Mulla se intohimo on musiikki, mut se voi tietenkin olla ihan mitä vaan. Kaikkien pitäis vaan yrittää löytää se oma juttu. 

​
 

Mä neuvoisin, että jos alkaa oireilemaan, niin tärkeintä on mennä ajoissa lääkäriin, eikä lähde kieltää sitä tilannetta. Siitä ei tuu mitään jos ei hyväksy tosiasioita. Sitten on hyvä miettiä elämäntapoja. En voi alkaa siinä jeesustelemaan, mutta oon itsekin vähentänyt viime aikoina alkoholin käyttöä ihan huomattavissa määrin. Ja jos joku on yksin himassa, niin netissä kyllä löytyy ihan samassa tilanteessa olevia. Tärkeää on jutella jollekin. Helsingissäkin löytyy esimerkiksi sellaisia paikkoja kuin Kohtaus, joka on vähän nuorisotalon tapainen, mutta vähän vanhemmille suunnattu tila. Siellä käy ihmisiä, joilla on ollut vaikeuksia elämässä ja ovat sitten löytäneet sieltä ystäviä ja apua.

 

Toivotan tsemppiä kaikille kyseisen ongelman parissa kamppaileville. Etsikää sitä intohimoa ja hakekaa juttuseuraa. Ei se tilanne siitä parane jos jumittaa himassa sängynpohjalla. Nousee sieltä ylös, askel kerrallaan. Ei pikajuoksua vaan pikkuhiljaa. Itselläkin se meni niin, että kun edellisestä tragediasta pääsi yli, niin tuli uusi, ja tuntui, että vajosi taas sinne pohjalle. Mut aina sieltä on noustu. Ja tässä mä nyt oon. Teen musiikkia ja esiinnyn aivan mahtavien jätkien kanssa, mikä pitää mut elossa ja liikkeessä. Alkaa homma olemaan aika jees.