skkklogo2.png

SUVI, 27
Sirkustaiteilija

Se alkoi vuonna 2008 syömishäiriöstä. Masennus tuli sitten sen mukana. Mä olin 16 tai 17, ihmisenä vielä ihan keskeneräinen, enkä osannut puhua mun ongelmista ollenkaan ja pidin kaiken sisällä. Olin tosi tunnollinen ja perfektionisti, ja sen ikäisenä ulkonäköpaineet oli kovat. Halusin pitää kaiken kontrollissa, mikä taas helposti johti siihen, että tuli ongelmia. Aloin kontrolloida syömistäni ja sain sitä kautta alkuun hyvän olon tunnetta. Mut sitten kun ei syö tarpeeksi ja ei ole energiaa, niin alkaa mieliala heittelee ja huononee. Siitä seurasi sitten lopulta masennus.

 

Sitä vaan haluaisi pakoon ja mennä ajatuksissaan mihin vaan muualle kuin oikeasti kohdata itsensä ja oman mielensä. Masennus on sellaista voimattomuutta. Sä et jaksa huolehtia itsestäsi. Sä vaan makaat sängyssä ja et halua nousta. Sulla ei ole mitään syytä nousta. Sä oot luopunut kaikista sun unelmista ja susta tuntuu, että elämä oli nyt tässä. 

 

Joku pärjää vuosiakin kituuttamalla ja jollekin yksikin päivä on liikaa. Sitä apua pitäisi saada heti kun tarvitaan ja olis tosi tärkeää ohjata avunannon nopeuteen enemmän resursseja. Suunta on onneksi hyvä ja nämä ongelmat otetaan nykyään tosissaan. Joskus masennuskin on ollut tabu ja sairaat on luokiteltu hulluiksi, mut nykypäivänä onneksi tiedetään asiasta niin paljon enemmän. Musta on ihanaa, että näistä asioista tänä päivänä puhutaan. Ymmärretään, että on paljon mielenterveyden ongelmia ja jotkut niistä on vaan hetkellisiä ja sellaiset vaan kuuluu elämään. Osa ihmisyyttä on olla rikkinäinen. 

 

Tokaa kertaa masennus tuli kuvioihin joskus 2012-13. Seurustelin silloin tulevan aviomieheni kanssa. Hän oli narsisti. Mä olin sen verran nuori, etten edes tiennyt mikä on narsisti, mutta nopeasti sen opin. Ovelastihan ne sen tekevät. Aluksi se jumaloi sua ja kehuu sut päästä varpaisiin. Sit se saa susta otteen ja alkaa pikkuhiljaa pistää sua matalaksi, henkisesti todella alas. Siinä käydään tosi syvällä. Mä olin silloin samaan aikaan vielä töissä ihan väärällä alalla, liian stressaavassa ympäristössä, joka ei yhtään sopinut mulle. Tää huonon parisuhteen ja stressaavan työn yhdistelmä johti sitten lopulta taas masennukseen.

 

Masennuksen alkamisen huomaa yleensä siitä, että mielessä on vaan pelkkiä negatiivisia asioita. Sitten mulla on sellainen juttu, että mä alan kuvitella muiden ihmisten näkevän, että mulla ei ole kaikki hyvin. Tuntuu, että oon ihan alasti ihmisten edessä ja häpeilen sitä siinä hetkessä. Siinä vaiheessa mä tunnistan tilanteen ja tajuan, että pitäis alkaa tehdä asialle jotain.

 

Mun on kyllä ollut aina helppo puhua mun ongelmista. Jos joku on kysynyt, niin mä oon kertonut. Mun ei oo tarvinnut koskaan miettiä, että pitääkö mun hävetä masennusta. Eihän me tiedetä mitä ongelmia kukakin kantaa sisällään. Jos mä avaan suuni, niin ehkä joku muukin rohkaistuu puhumaan ongelmistaan ja se on tosi tärkeää, että puhuu jollekin, esimerkiksi perheenjäsenelle tai kaverille. Eikä sen toisen tarvitse osata sanoa mitään, mut pelkkä asiasta kertominen keventää jo oloa. Sä et ikinä kadu sitä, että puhut sun tilanteesta. 

 

Läheisille puhumisen lisäksi kannattaa lukea aiheesta ja tietenkin hakea ammattiapua jos se on tarpeen. Se on tosi iso askel, kun sä uskallat hakea apua ja se ei ole todellakaan mikään häpeä. Me ihmiset ollaan aika ylpeitä ja se vaatii tosi paljon rohkeutta myöntää, että sulla ei ole keinoja päästä masennuksesta. Me tarvitaan apua ja me tarvitaan toisiamme. Sä voit koittaa pärjätä yksin, mutta se on raskas tie. Kyseessä on kuitenkin sun elämä ja mun mielestä kaikkien pitäisi saada olla onnellisia.


 

Mä olin ollut Tanskassa vuoden verran sirkuskoulussa ja sitten piti hakea muualle opiskelemaan. Mä hain Suomen lisäksi myös Portugaliin, johon sitten pääsinkin opiskelemaan. Mulla oli tosi suuret odotukset Portugalista ja se alkusyksy olikin tosi upea ja lämmin. Mut sit tuli lokakuu. Tuli kylmyys ja sateet ja koulu ei ollutkaan yhtään sellainen kuin olin toivonut. Se oli tosi raskasta, kun odotukset oli korkealla, ja sitten pettyi siihen kalliiseen opetukseen. Sit mulla alkoi pikkuhiljaa mieliala laskee ja tilannetta ei helpottanut yhtään se, että perhe oli niin kaukana. Siitä alkoi sitten taas yksi masennusjakso, joka ei onneksi kestänyt niin pitkään kuin edellisillä kerroilla.

 

Kyllä mä tiedän, että masennus voi tulla taas uudelleen, mut en mä oikeastaan pelkää sitä. Musta tuntuu, että joka kerta mä pääsen nopeammin sieltä pois, koska mulla on koko ajan enemmän keinoja siihen. Mä tiedän, että mun pitää mennä pääni sisälle ja muuttaa niitä ajatuksia. Sieltä se lähtee. Mä tajuan, että oon ollut tässä ennenkin ja oon päässyt tästä myös aina ulos. Lopputulos onkin se, että sä tuut sieltä ulos paljon vahvempana.

 

Tällä hetkellä mulla on tosi hyvä tilanne. Ei ole masennusta ja oon tosi iloinen, toiveikas ja innoissani tulevaisuudesta. Mä oon onnellinen ja se riittää mulle. Kaikki on nyt tosi hyvin.