Kun mä olin kutosluokalla, niin mun isä jäi työttömäksi ja hän sairastui itse tosi vakavaan masennukseen. Mä kun olin silloin kasvava nuori, niin se vaikutti tosi paljon mun elämään. Ei tuntenut enää sitä samaa isää. Se oli muuttunut tosi paljon. Sitten sitä pelkäs, että jos iskä ei tuukkaan kotiin kun se on jossain poissa. Se ahdistus alkoi mulla varmaan siitä. Sitten mä oon aina ollut sellainen, että en halua oikein puhua mistään tollasista asioista kenellekään. Äidillekään. Kun mä oon pelännyt, että kuormitan sitä sitten liikaa.

 

Mä ehkä peitin sitä mun ahdistusta koulunkäynnillä ja urheilulla. Koulussa mä yritin suoriutua täysillä ja saada vaan kymppejä kaikista kokeista. Jos mä sain jonkun ysin, niin se oli tosi huono ja mä saatoin itkeä sitä pitkään ja koin olevani epäonnistunut ihminen. Kutosluokalla aloin harrastaa yleisurheiluakin vähän kovempaan tahtiin. Mulla oli 8-9 kertaa viikossa treenit ja mä vaadin itteltäni koko ajan ihan liikoja. Se meni ihan liikayrittämiseksi ja vaikka tein kisoissa jonkun ennätyksen, niin sekään ei riittänyt mulle. Olis vaan pitänyt pystyä vielä parempaan, kun mikään ei tuottanut enää mielihyvää. Sitten aloin saamaan tosi vaikeita paniikkikohtauksia. Mä aloin pelkää itteeni ja pelkää elämää.

 

Mä olin myös koulukiusattu. Kaksi tyttöä kiusasi mua sen takia, kun mulla meni koulu niin hyvin. Sitten kun mulla oli poikapuolisia kavereita, niin ne tytöt oli siitä kateellisia, ja ne luuli, että mulla on joku täydellinen perhe-elämäkin, kun en mä puhunut mun kotijutuista.

 

Kasiluokalla masennus alkoi olla niin pahaa, että mun vanhemmatkin tajus, että se ei oo enää mitään teiniangstia. Sitä ennen ne oli pistänyt sen murrosiän piikkiin. Mut nyt mä aloin olemaan tosi synkissä maailmoissa ja mä itkin koko ajan. En mä jaksanut tehdä enää mitään ja se masennus purkautu vaan tosi pahana olona. Saatoin sanoa äidillekin, että en haluu enää herätä aamulla. Mä pelkäsin herätä, koska mä pelkäsin sitä seuraavaa päivää. Äiti tajusi sitten, että jotain on pahemmin pielessä. Sitten iskä koitti puhua mun kanssa lääkäriin menosta ja se kertoi omista kokemuksista. Mä olin aluksi kauheasti vastaan enkä ollut lähdössä mihinkään lääkäriin. Se jotenkin hävetti mua. Sitten iskä vähän niinkuin raahasi mut sinne lääkäriin ja siellä sain diagnooseja: keskivaikea masennus, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, ja niiihin sitten lääkkeet.

 

Kävin puhumassa psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se tuli meidän koululle ja siellä olin juttelemassa joka viikko ylä-asteen loppuun saakka. Se kyllä helpotti ja tän hoitajan avulla sain tietynlaisia etuoikeuksia koulunkäyntiin. Sain esimerkiksi tehdä kokeita niin pitkään kuin halusin ja pidemmät palautusajat tehtäville. Käyn mä vielä tälläkin hetkellä puhumassa psykiatrin kanssa ja kyllä mä oon tosi paljon saanut apua eli ei mua todellakaan olla jätetty heitteille.

 

​

 

Kuustoistavuotiaana mä sain sitten vielä traumaperäisen stressihäiriön. Mä olin mun kaverin kanssa Tampereella kauppakeskuksessa ja oltiin hankkimassa vikoja jouluostoksia ja kaupat oli menossa just kiinni. Siellä oli jo ihan autiota ja kaikki ihmiset lähteneet. Mä menin sitten vielä sellaiselle sohvalle, kun mun kaveri kävi soittaa yhden puhelun. Mä istuin siinä, kunnes säpsähdin siihen kun sieltä tuli joku henkilö mun takaa ja veti mun paidan alas ja tarttui tisseistä kiinni. Mä menin ihan paniikkiin. En osannut tehdä mitään, mä vaan jäädyin. Mun kaveri oli vähän kauempana, eikä nähnyt mitä tapahtui. Mä rukoilin, että se näkisi, mut en pystynyt sanoo mitään. Se mies rupes ehdottelee kaikenlaista ja hiplasi mua samalla. Sitten mun kaveri katsoi sohvien suuntaan ja näki, että mä oon ihan kauhuissani. Se laittoi puhelimen taskuun ja juoksi mun luokse. Se otti mua kädestä ja koitti riuhtaista mut ylös, mut se mies tarttui mua samalla kurkusta ja yritti suudella. Me oltiin ihan paniikissa, mut päästiin sitten jotenkin juoksee siitä pois ja löydettiin vartijat. Mä en muistanut yhtään miltä se tyyppi näytti, mut mun kaveri osasi kertoa. Se löytyi samantien ulko-ovilta, missä se oli tupakalla kaverinsa kanssa. Ne vartijat otti sen kiinni ja sitten tuli pian poliisitkin. Mut sit tuli myös joku kymmenen sen tyypin kaveria ja ne alkoi kaikki syyttää mua. Ne hyökkäili mua kohti ja huusi monella kielellä, että se on mun vika, kun en sanonut ei. Vartijat tunki ne sitten sieltä ulos ja poliisit otti sen miehen kiinni. Siitä kaksi vuotta myöhemmin tuli sitten oikeudenkäynti ja se mies sai tuomion. Mut mä en oo pystynyt enää mennä sinne kauppakeskukseen yksin ja heti jos tulee joku sen miehen näköinen vastaan, niin mä meen ihan paniikkiin.

​

​

​

Yleensä kaikista pahimman ahdistuskohtauksen laukaisee sellainen jos on ollut joku pieni sanaharkka ystävien, vanhempien tai poikaystävän kanssa. Tai sitten koulustressi. Kirjoitukset on tulossa keväällä ja se ahdistaa ihan hirveesti. Ja kaikki raha-asiat ja sellaiset. Jos ne tuntuu normaalille ihmiselle vähän pahalta, niin mulle ne tuntuu vielä kymmenen kertaa pahemmalta. Niistä tulee ihan sellainen fyysinen kipu myös ja se purkaantuu sitten ahdistuksena. 

 

Paniikkikohtaus on täys helvetti. Se tuntuu siltä, että koko maailma hyökkää sua vastaan. Mulla se alkaa siitä ahdistuksesta ja sitten se ruokkii itse itseään. Hengitys alkaa salpaantua ja rupean hyperventiloimaan. Mulla tulee sellainen tunne, että joku kuristaa niin täysillä, etten saa happea. Aina kun mulla on paniikkikohtaus, niin mä luulen, että mä kuolen. Se on jännä tunne, kun vaikka joku olis vieressä ja sanois “rauhoitu” ja ottais kiinni ja halais, niin sä tavallaan kuulet sen, mut sä et pysty reagoimaan siihen mitenkään. Se on kamalaa. Sitä on hereillä, mut näkee kauheeta painajaista. Se tuntuu siltä, että meinaa hukkua omaan kehoonsa. Mulla on meinannut pari kertaa lähteä tajukin. Se menee jossain vaiheessa niin överiksi, että ei vaan enää jaksa. Sulla on voimat ihan loppu ja tavallaan luovutat. Sitten se alkaa pikkuhiljaa häviää. Mut kyllä siinä menee aikaa. Jos se tapahtuu illalla, niin en mä nuku koko yönä.

 

Paniikkikohtaus mulla oli viimeksi, kun olin missikisoissa Meksikossa pari viikkoa sitten. Me oltiin mun kaverin kanssa yhdessä ulkoilmaravintolassa ja mentiin pesee käsiä vessaan. Mulla jäi puhelin pöydälle ja kun tultiin takaisin, niin mun puhelinta ei ollut missään. Kysyttiin kaikilta ja kukaan ei tiennyt siitä. Sitten tuli paniikki. Maailma alkoi pyöriä silmissä ja en tajunnut mistään mitään. Sitä jatkui varmaan joku parikymmentä minuuttia. Sitten siihen tuli yksi vartija, näytti puhelinta ja kysyi onko se mun. Se sanoi, että otti sen, koska ei saa jättää tavaroita pöydälle. Sitten kun sain sen puhelimen takas, niin paniikkikohtaus iski ihan täysillä. Se oli ollut jotenkin koko ajan päällä, mut ei päässyt purkaantuu. Menin ihan sekasin. Mun kaveri vei mut sitten sivummalle ja rauhoitteli mua siellä.

​

 

Viime aikoina mä oon ollut paljon onnellisempi. Oon löytänyt ihanan poikaystävän. Ollaan oltu kaksi vuotta yhdessä ja asun hänen kanssaan. Meillä menee tosi hyvin ja hän on tuonut paljon onnea ja iloa mun elämään. Mut sitten on niitä kausia, että mä saatan kahdeltatoista yöllä saada kauhean paniikkikohtauksen ja huutaa siitä pelosta ja kivusta mun sisällä. On siis vielä niitäkin hetkiä kun menee paljon huonommin.

 

Ei sun tarvii olla täydellinen kaikessa. Jos sä yrität liikaa, niin et sä elä sitä elämää, mitä sä haluisit elää. Ja sä et voi elää täysillä ennenkuin sä opit rakastaa itteäs. Mä olisin halunnut osata rakastaa itseäni enemmän silloin kun olin nuorempi, ettei mun olis tarvinnut yrittää olla joku muu. Jos mä voisin muuttaa jotain, niin mä olisin puhunut aiemmin mun olosta ja mä olisin hakenut apua aikaisemmin. 

 

Nyt mä oon kertonut tosi avoimesti mun tilanteesta oikeastaan koko Suomelle ja maailmalle. Miss Suomi -semifinaalissa kerroin lehdistölle ja sitäkin aikaisemmin olin sellaisessa nuortenlehdessä haastateltavana aiheesta. Myös instagramissa oon ollut ihan avoin kaikesta. Enää mä en häpeä. 

 

Niin monella on jotain mielenterveysongelmia, että ei niitä todellakaan tarvitse hävetä. Mäkin häpesin monta vuotta ja muistan mikä kynnys oli kertoa ekalle kaverille, että mulla on masennus ja mä syön lääkkeitä. Että mä en olekaan se täydellinen tyttö, jolla on kaikki hyvin elämässä. Siinä oli valtava kynnys, mutta sitten kun siitä ekaa kertaa kertoi, niin sen jälkeen olikin paljon helpompaa puhua. Mä en enää hävennyt olla minä. Mä oivalsin sen, että sä et oo osa sun sairautta vaan sun sairaus on osa sua. Ne sairaudet on diagnooseja, mut ne ei määrittele sun elämää vaan pelkästään sun hetkellisen olotilan. Ne kulkee sun mukana, mut ei ne muuta sua ihmisenä mitenkään.