Virallisesti mulle diagnosoitiin masennus, kun olin kymmenen vanha, mutta oireet alkoivat jo vuoden tai pari aiemmin. Eikä mulle oo tähän päivään mennessä oikein varmuudella selvinnyt mistä se masennus johtui, mutta mun vanhemmat erosivat kun olin taaperoikäinen ja isä ei ollut sitten mitenkään kuvioissa. Mä näin sen vasta kun olin yhdeksänvuotias eli se ainakin ajoittuisi just siihen masennuksen alkuun. Aina mä ajattelin, että miksi oma isä ei oo läsnä ja miksei se rakasta lastaan niin kuin lasta pitäis rakastaa. Ehkä se isän näkeminen oli sitten vaan se viimeinen tekijä, joka laukaisi tilanteen.

 

Diagnoosin jälkeen sain tosi vahvat masennuslääkkeet. Annoskoko oli sellainen mitä aikuinen syö, koska mun masennus oli niin voimakas. Mulla onkin 10-13 ikävuodet aika harmaan peitossa. Muistan jotain asioita sieltä, kuten sen kun yritin itsemurhaa tai kun äiti vei mut päivystykseen. Sellaiset pahimmat jutut muistaa, mut en oikein muuta. 

 

Mä tunsin tosi paljon vihaa. Onhan se hullua, kun pieni lapsi ei halua elää tässä maailmassa. Kaksi kertaa olin lasten psykiatrisella osastolla. Olin myös sellaisessa kuvataideterapiassa, mut en mä siellä kauheasti puhunut omista asioista. Mä aloin käsittelee niitä vasta myöhemmin. Mut kyllä se terapia jollain tasolla auttoi vaikka ei ehkä sitä silloin tajunnut. Sitten kun olin kolmetoista, niin yksinhuoltajana olleella äidilläni loppui hetkeksi aikaa voimat ja se laittoi mut lastenkotiin. Siellä mulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen herääminen, että aloin taistelee sitä sairautta vastaan, kun näin lapsia, joilla ei ollut vanhempia tai jotka oli otettu huostaan alkoholistiperheistä. Tajusin, että mulla on loppupeleissä asiat aika hyvin ja en kuulu sinne.

​
 

Jos puhun mun jutuista jollekin vieraammalle, niin ensireaktio on yleensä, että “et sä vaikuta yhtään sellaiselta.” Mua vähän ärsyttää tollanen kommentti, koska jos sä näet jonkun ihmisen, niin et sä voi tietää sen historiaa. Jos joku näyttää todella rikkaalta, niin se voi tulla silti tosi köyhistä oloista. Ei sitä voi tietää.

 

Kaveripiirissä mulla on aika paljon henkilöitä, joilla on ollut syömishäiriötä tai muita mielenterveysongelmia. Yksi hyvä ystäväni sairasti samoihin aikoihin ja sen kanssa ollaan juteltu näistä paljon jälkeenpäinkin. Sisaruksieni kanssa oon sitten käsitellyt isäsuhdetta, kun ollaan kaikki koettu se sama hylätyksi tuleminen. Mulla on isän kanssa ollut aina sellainen on/off -suhde ja sellainen se tulee aina olemaankin. Viimeisen kahden vuoden ajan oon taas nähnyt isää, mut sitä ennen meni vuosia niin, ettei nähty ollenkaan. Nyt aikuisiällä näitä asioita on saanut käsiteltyä tosi pitkälle, eikä tunne enää sellaista vihaa ja jopa ymmärtää jollain tasolla sen miksi isä käyttäytyy sillä tavoin. Uskon tosin, että tuun vieläkin käymään näitä asioita terapiassa läpi, koska isä on vaikuttanut niin paljon muhun sillä käyttäytymisellään. Vaikka nyt tuntuu, että on käsitellyt kaiken loppuun asti, niin on siinä varmasti vielä vuosien työ.

 

Lääkkeiden syömisen lopetin neljätoistavuotiaana ja sain “terveen paperit” kun olin viistoista. Sain koulupaikan Helsingistä ja muutin sen perässä. Mulla olis ollut terapiassa jatkomahdollisuus, mut mä kuvittelin olevani terve vaikka mun elämässä oli tapahtunut niin paljon sellaista, mitä en ollut vielä käsitellyt siihen ikään mennessä. Se oli iso virhe kun kieltäydyin terapiamahdollisuudesta.

 

Kolme vuotta sitten mä yritin hakeutua terapiaan, mutta psykiatri sanoi mulle, että mä oon liian terve. En kuulemma tarvinnut apua. En tiedä pitäiskö olla sitten oikeasti ranteet auki, että saa apua. Miten se määritellään, että ihminen on terve, eikä tarvitse apua? Tuntuu aika hullulta hyvinvointiyhteiskunnassa.

 

Vuosi sitten sain burnoutin. Siirryin silloisessa työpaikassani esimiestehtäviin ja samaan aikaan olin aloittanut ammattikorkeaopinnot, mikä oli vähän liian iso pala haukattavaksi. Kävin työterveyden kautta puhumassa asioista psykiatrille ja jäin sitten joulukuussa 2018 sairaslomalle. Mä palasin tammikuussa osa-aikaisesti töihin ja helmikuussa jatkui työt ihan täysipäiväisesti. Yhteen aikaan pelkäsin sitä, että masennus uusiutuu, mutta nyt burnoutin jälkeen osaa enemmän aistia niitä oireita ja uskaltaa hakea apua. Pystyy myöntää itselle, kun ei enää jaksa.

 

Mä oon aika avoin menneisyyteni kanssa, koska se on kuitenkin muokannut musta sellaisen mitä nykyään oon. En mä vaihtaisi mitään pois vaikka kaikkea hurjaa on sattunut jo tähänkin ikään mennessä. Se on vaan tehnyt musta aika vahvan ihmisen ja sitä kestää aika paljon paskaa, kun on rämpinyt itse siellä pohjamudissa. Hyvin sieltä on noustu jaloilleen ja nykyään on oikeasti tosi hyvä tilanne.

 

Ihan kaikesta selviytyy. Niistä pahimmistakin asioista. Täytyy vaan löytää jonkinlainen liekki elämässä, jotain mitä tavoitella. Mä olin kymmenen vuotta sitten vielä masentunut, mut sen jälkeen oon päässyt opiskelemaan ammattikouluun ja sitten ammattikorkeaan, oon ollut esimieshommissa, asunut Australiassa ja reissannut tosi paljon yksin. En olis ikinä uskonut, että täytän edes kahtakymmentä. Oli aika siistiä olla Australiassa kun täytti kakskymmentä ja miettii, että “hei mä tein tän”. Tuli tosi ylpeä olo itsestä, kun jaksoi taistella.