Olin 19-vuotias, kun sain ensimmäiset tyttäreni vuonna 2012. Tytöt oli kaksoset, mutta toinen oli kuollut jo raskausaikana. Sen jälkeen hirveän moni asia muuttui. Mulla tuli pelkotiloja, univaikeuksia ja uupumusjaksoja sekä paljon sellaisia ajatuksia, joita ei aiemmin ollut. Mut ei mun lähipiirissä puhuttu masennuksesta tai mistään henkisestä hyvinvoinnista. Pari kuukautta tyttöjen syntymän jälkeen mä kävin keskustelemassa sellaisessa vauvaperheyksikössäkin, mut siellä painotettiin vaan mun ja tyttären vuorovaikutusta. Siellä ei puhuttu ollenkaan mun fiiliksistä. Sit mä vaan imin ne kaikki tunteet sisään. Yritin hoitaa oloani alkoholilla ja koittamalla vaan unohtaa kaiken. Mulla on melko utuista aikaa sieltä alkuraskaudesta siihen saakka, kun tyttö täytti kolme vuotta.

 

Mulla jäi sieltä vahva kuolemanpelko ja se liittyy moneen juttuun. En esimerkiksi mielelläni lähde pitkille automatkoille. Ja sama lentokoneet tai tivolilaitteet. Niissä on kaikissa mukana se kuolemanpelko. Sitten mä pelkään tietynlaisia sosiaalisia tilanteita. Mua ei häiritse se, että ympärillä on paljon ihmisiä. Viihdyn yllättävän hyvin kaikenlaisilla markkinoilla ja toreilla. Mut sitten on hankalaa kun joutuu keskustella vieraan ihmisen kanssa tai vaikka tutunkin ihmisen vieraassa tilanteessa. Mulla onkin paljon semmoista, että sovin jonkun tapaamisen ja sitten kun mun pitäis mennä sinne, niin mulla on yhtäkkiä paljon syitä miksi en menekään ja usein sitten perun sen. Mulla on tosi hankala ylläpitää ystävyyssuhteita. Mä en vaan saa pidettyy niitä ja jossain vaiheessa se yhteys katkeaa. 

 

Kerran paljon myöhemmin kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla työuupumuksen takia, kun oli hyvin vaikea jakso. Mä olin ihan valmis laittaa yrityksen kiinni ja mennä vaan sänkyyn nukkumaan. Mua vaan itketti koko ajan. Sairaanhoitaja oli laittamassa mua osastolle ja mä en ymmärtänyt ollenkaan miksi. 

 

Vasta sitten vuonna 2018, kun olin saanut tosi pahoja paniikkikohtauksia, menin puolisoni ansiosta lääkärille, joka totesi masennuksen ja sitten aloin itekin tutkii, että mitä se masennus oikein on. Mun vanhemmille ja siskolleni mä kerroin siitä vasta viime vuonna ja ne ottikin sen tosi hyvin ja tarjosivat apuaan. Nyt se on sitten tullut sellaiseksi asiaksi, mistä me voidaan puhua paljon avoimemmin kuin aiemmin. Voidaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Vanhemmille oli kyllä vaikea kertoa, koska mä pelkäsin, että ne vastaa “ei sellaista ole olemassa” tai “kyl se siitä menee ohi”. Muille taas pelotti kertoa, kun ajattelin, että sit mut määritellään aina ensimmäisenä masentuneeksi ja vasta sen jälkeen äidiksi tai yrittäjäksi tai miksi tahansa. Mä otan edelleen hyvin henkilökohtaisesti sen jos joku sanoo, että mä en voi tehdä jotain tai kyseenalaistaa mun taidot, koska mä oon masentunut.

 

Lääkityksen aloitin 2018 syksyllä. Mulla oli ongelmana se, että mä en kestä ollenkaan pahoinvointia eli olin tosi tarkkana siitä, ettei sitä ole lääkkeessä sivuvaikutuksena. Me löydettiin sitten sellainen mulle sopiva lääke, joka toimi tosi hyvin. Nyt viimeisen puolen vuoden aikana oon huomannut, että sen teho on heikentynyt ja mulla on paniikkikohtaukset lisääntyneet. 

 

Useimmiten ne paniikkikohtaukset tulee tilanteissa, joissa mä palaan johonkin huonoon muistoon ja fiilikseen. Viimeksi oli sellainen, kun kävin lääkärissä ja sovin uusia aikoja hoitajan kanssa. Hän tuli lähelle ja koski olkapäähän ystävällisesti, mutta mulle se oli sellainen hetki, että tunsin heti kuinka kohtaus oli tulossa. Kun ihminen tulee yllättäen niin lähelle ja koskettaa, niin se on paha tilanne, mutta yleensä pystyn siinä pysäyttää sen kohtauksen ennen kuin tulisi hirveä paniikki. Kaikista pahimpia kohtauksia tulee silloin kun oon kotona yksin. Niitä ei saa pysäytettyä, ne on aika pelottavia.

 

Tammikuussa mulla oli sellainen selkeästi pahempi kausi. Silloin se menee siihen, että mä hoidan ne asiat, mitkä pitää hoitaa; lapset kuntoon ja katson, että niillä on kaikki hyvin ja yritän saada sinne vielä sen vuorovaikutuksenkin. Sitten lapset nukkumaan, itse nukkumaan, ja aamulla sama. Mahdollisimman tarkalla aikataulutuksella ja rutiinilla kaikki päivät samalla tavalla. Silloin se onnistuu. Sitten kun on helpompia kausia, niin pystyy vähän joustaa aikatauluissa.

 

Lapset ja työt on mulla se juttu ja niissä mä en voi yhtään epäonnistua. Viimeisin tosi vahva sellainen tilanne oli kun menin hakee mun nuoremman lapsen päiväkodista kaks minuuttia myöhässä. Mulla kesti sen jälkeen kolme päivää semmonen tunne, että mä epäonnistuin. Mua hävetti seuraavana aamuna viedä tyttöä sinne hoitoon, koska mä olin ollut myöhässä. Käytännössä mä itkin kolme päivää sen kahden minuutin takia. Järki mulla sanoi, että se kaksi minuuttia ei vaikuta mihinkään, mut tunnepuoli sanoi, että sä oot ihan paska kun myöhästyit ja sun lapsi ei ansaitse sua.

 

Pahimpina päivinä jolloin oon yksin, mä saatan päästä sängystä sohvalle, mut en saa laitettua esimerkiksi vaatteita päälle. Mä syön tosi huonosti ja mä mielelläni keskityn johonkin telkkariin tai puhelimeen niin, että voin ihan putkiaivona tuijottaa sitä. Jos mä rupean niissä tilanteissa miettimään, niin päällimmäisenä on sellainen tunne epäonnistumisesta ja huonommuudesta. Ajattelen, että kaikki pärjäis paremmin ilman mua ja mä aiheutan vaan lisää työtä muille. Niissä tilanteissa tuntuu, että lapsillakin olisi paljon parempi jos mua ei olisi. Olisivat isänsä kanssa ja niiden elämässä ei olisi mitään ongelmia. Se on semmoinen asia, jota mä joudun eniten käsittelee. Sitä, että mä en oikeasti oo huono ja että mä tuon mun läheisten elämään jotain.

 

Tällä hetkellä mulla on kyllä tosi hyvä tilanne. Sellainen kiva balanssi kodin ja töiden suhteen ja oon pystynyt suunnittelemaan asioita niin, että oma jaksaminen riittää. Kaikki hoitoasiat lääkäreiden kanssa ja keskusteluavut on hyvällä mallilla. Tässä oli sellainen puolen vuoden tauko, kun en käynyt keskustelemassa missään, mutta nyt alan taas käymään kerran kuukaudessa. 

 

Avaa suu ja kerro siitä olosta jollain tavalla. Piirrä kuva tai kirjoita kirje. Kaikista pahin on se, että oot vaan hiljaa. Vaikka se toinen ei välttämättä ymmärtäis, niin ehkä se tajuaa sen, että sä tarviit jonkun muun apua. Mä jäin silloin 19-vuotiaana, toisen lapsen menettäneenä, ilman mitään apua. Kukaan ei keskustellut mulle. Ne kysy miten mulla menee ja en mä siihen osannut siinä tilanteessa mitään sanoa. Sen enempää ei sitten ketään kiinnostanut. Ei neuvolassa, eikä missään. Lääkärissä sanottiin, että sä oot nuori ja kyllä sä tästä selviät. Ihmiset kun ei näe sinne pään sisälle. Ainoa keino saada apua on avata se suu.

 

Sitten mä haluisin, että ihmiset muistaisi sen, että nää asiat on vaan ajatuksia. Vaikka se paniikkikohtaus tulee ja tuntuu siltä, että happi loppuu, niin et sä siihen oikeasti kuole. Se menee ohi ja sitten opetellaan miten sitä voi lieventää tai kerrotaan siitä lääkärille. Ne on vaan ajatuksia. Niihin ei kuole ja niiden takia ei kannata sellaisia miettiä. Mua harmittaa tosi paljon, kun ihmiset, joilla on mielenterveysongelmia, tekee sen päätöksen, että hyppäävät sinne junan alle. Niihin kaikkiin asioihin kuitenkin löytyy apu, tavalla tai toisella, kun vaan jaksaa yrittää. Mä en halua, että kukaan luovuttaa.